Goodbye...my nothing.

Eli kesken meni.

Argh.

Mä tiesin sen! Mulla oli jo heti plussauksen jälkeen sellainen fiilis, ettei siitä tulisi mitään. Kai se on joku outo vaisto jossain prehistoriallisella tasolla, joka tällaiset asiat vaistoaa? Olo on todella kurja, joskin hölmöllä tavalla myöskin helpottunut, että keskenmeno tapahtui nyt, eikä esim. 3 viikon kuluttua. Sydänääniä en onneksi ehtinyt kuulla, kun ei se vielä edes olisi lyönytkään, se olisi ollut raskasta :(

Tästä noustaan vielä, ihan varmasti.

Viikonloppuna on Sonisphere - odotan innolla Akin kanssa viettämääni aikaa <3 Mä tahdon vaan olla kokoajan lähellä mun ihania miehiä; halata ihan vain sen takia, koska ovat siinä. Urpoa.

Mä haisen. Suihku kutsuu...

Just the 2 of us...

Pojan kanssa on ollut valloittava päivä <3

6.30 asti ollaan kahdestaan riehuttu pitkin ja poikin, heti aamupalan jälkeen pihalle, sieltä Itikseen tapaamaan Petraa. Lounastettiin ja sitten poika nukahtikin. Kokonaisten 45min päikkäreiden jälkeen heräsi äreänä kuin ampiainen, joka jatkui reilusti päälle tunnin. Söi, sai virtaa ja loppupäivä vietettiin Reetan ja Kallen kanssa puistoillen. Iltakin sujui hyvin ja Alex oli jostain kumman syystä hirmu hyvän tuulinen. Poju on tullut tänään monesti ihan vaan halimaan, meinaa tulla itku joka ikinen kerta. Ne märät kielipusut (eli kieli ulkona pussaa) on maailman parhaita!

Oma olo on mielettömän normaali. Argh, olis edes kauheat kivut ja hirmuinen itkuisuus, mutta ei. En tiedä olenko turta, vai vaan tunteeton paska. Nyt just ei ole oikein mitään ideaa siitä, mitä mun päässä liikkuu, jos jotain liikkuu edes. Ikävä mökkeilevää miestä, sänky tuntui kauhean tyhjältä eilen illalla. Haluisin että olis tässä ja antais sellasen platonisen "rakastan meitä"- halin. Onneks mä saan sen huomenna...

Verta tulee vieläkin... Kuulin tosiaan Reetalta, joka on lääkäri, että alkio voi ihan hyvin selvitä, joten jäädään keskiviikkoa odottelemaan. Kaveri tossa kertoi että maanantaina pitäis jo penätä, josko saisin soitettua tiistaina johonkin mistä saisin vastauksen nopeammin. Mä oon niin korrekti kyllä, että jään vaan odottelemaan.

Mun on pakko ruveta pitämään itsestäni parempaa huolta. Jos ei Aki pysty poikaa katsomaan kun käyn uimassa tai kirjastossa, niin mä etsin vaikka MLL:n kautta jonkun katsomaan poikaa iltaisin tunnin tai kaksi. Pakko saada pää kondikseen yhtä lailla kuin kroppa. Ja ton tupakanpolton pitää loppua perkele, säälittävää tällainen addiktio joka tuhoaa soluja joka henkäisyllä ja lyhentää elinikää. Haluanko mä nähdä lapsenlapseni? Kyllä! Projekti siis alkuun, pikkuhiljaa, mutta alkuun.

Nyt suihkuun ja petiin.

Blood & tears

Juuuh... lorahti sitten tänään töissä vähän enemmän pönttöön kuin mitä oli tarkoitus. Verta tuli suht kompaktina kasana, vaikkei muuten vuotanut. Odottelin tunnin ja kävin uudestaan, sama juttu. Soitin neuvolan hoitajalle, joka kehoitti tarkkailemaan tilannetta, tai soittamaan Kätilöopiston päivystykseen varmuuden vuoksi. No tuumasta toimeen, istuin siellä käytävällä jo tunnin kuluttua. Perseeseen ammuttu nuori naislääkäri tutki sisälmykset ja katsoi ultralla; ei nähnyt mitään poikkeavaa. Ei kuulemma tässä vaiheessa, rv 5+4, vielä näkisikään vaikka siellä olisikin alkio. Joten +/-.

Otettiin nyt sitten HCG- verikoe, eli testataan raskaushormoonin taso. Uusintakoe sitten maanantaiaamuna, ja soittavat keskiviikkona (VASTA!!) että mikä on tuomio, onko taso laskenut vaiko noussut.

Mä tiedän että tää meni kesken :( Mulla tulee enemmän verta kuin menkoissa. Joka kerran kun käyn vessassa niin plumpsahtelee :( Nyt vituttaa suunnattomasti, että olin edes vähänkin kettuuntunut tästä raskautumisen ajankohdasta; toivoinko mä nyt sitten tätä vai?! En todellakaan, argh. Aki lähti sinne mökille, patistin sen menemään. Jos se olis ollut tässä mun kanssa kokoajan kyselemässä vointia ja fiiliksiä, olisin luultavasti syyllistynyt jossain vaiheessa viikonloppua henkirikokseen, kohdetta en kerro. Joten olkoot siellä, saapi selvitellä omia ajatuksiaankin ihan rauhassa - tosin pitelee varpaita ristissä eikä usko ennen keskiviikkoa tätä tuomiota. Mulla vaan on fiilis, ankea fiilis.

Lohturuokana pizza ja coca colaa. Ei kai tässä voi muuta kuin odottaa, ja keksiä itselleen tekemistä, jotta ajatukset eivät pyörisi otsan ympärillä ja pää räjähdä.

Vitun hyvää viikonloppua tosiaan..

Pimpelipom

Se olis sitten viikonlopun kynnys! En ehtinyt (viitsinyt) eilen kirjoitella enää iltasella, elämä on tosiaan iltaisin yhtä hullunmyllyä.. Pikkuäijä petiin klo 19.30-20, sitten iltasapuska tulille, ruokailu, ja sitten sitä jaksaa enää just ja just katsoa jotain klo 21 jaksoa töllöstä, suihkutella ja kymmenen pintaan sitä on jo ihan rättipoikkiväsy. Nyt varsinkin, kun "alokas" pistää väsyttämään.

Aki lähtee tänään Tuomaksen kanssa mökille koko viikonlopuksi remonttihommiin (lue: kaljaa ja makkaraa, ehkä 1 naula näön vuoksi). Toivotaan että mökillä menee kaikki hyvin, kyllä se mies on paussinsa ansainnutkin :) Minä ja jätkänpätkä ollaan sit ihan kahdestaan, ja tuntuu että kaikilla muilla tutuilla on kauheasti ohjelmaa, enkä millään tiedä mitä sitä tekis. Alex kun ei suostu oikein sisätiloissa olemaan kovinkaan montaa minuuttia, ellei ruokailla tai vaihdeta vaippaa; leikit käy tylsäksi alta minuutin ja kantaa mulle kenkiään "uus uus" (ulos ulos). Tuskasen kuumalla tuntuu rikolliselta olla sisällä; yritä siinä selittää 1-veelle että "ei kulta voida mennä ulos vaikka siellä on ihana aurinkoinen sää, koska siellä on LIIAN kuuma ja saat vielä auringonpistoksen". Äsken tuli tekstiviestillä kutsu Suomenlinnaan minipiknikille toisen samanikäisen pojan ja äitinsä kanssa, kuulostaa vallan mahtavalta idealta!

Eilen lakanoiden heiluttelun seurauksena alkoi pientä vuotoa, mutta se on ihan normaalia tässä vaiheessa... Silti aina huolettaa :( Nytkin alaselkä ja alavatsa kramppaa ihan pirusti, ei onneksi kipeästi. Kiva täällä töissä istua, kun tekis mieli maata sikiöasennossa. Onneksi huono olo ei ole vielä saavuttanut, eikä mitään "ahmimis"oireita ole tullut sen huonon olon poissapitämiseksi. Kuuma ilma muutenkin turvottaa, lisänä pallokala- olotila. Käy kyllä kateeksi noita oikeasti viimeisillään olevia o_O.

Mä tossa viime viikolla itkahdin puhelimessa, kun äidin kanssa puhuin. Sain jonkun ihmeen paniikkikohtauksen sen uutisista :( Äitihän on seurustellut mun mielestä todella urpon miehen kanssa. Joo joo, en ole itse koskaan tavannut, mutta kukaan, kuka liikkuu aseen kanssa ja juo itsensä niin pahaan kondikseen että lukitsee itsensä partsille ja uhkaa tappaa itsensä tai kenet tahansa joka yrittää estää, ei ole terve. No, nyt kuitenkin "kaikki on taas hyvin ja ihanasti". Äiti kertoi puhelimitse yhtäkkiä että ovat ostamassa yhteistä taloa. Jee! NOT! Tampereelta kaiken lisäksi. Kiinnostaa kuin kilo paskaa tutustua tähän mieheen, mua oikeasti pelottaa äidin puolesta, ja äiti on sitä mieltä, etten halua hänen olevan onnellinen. Eiköhän tuo joskus tajua, toivotaan näin.

Nyt pitänee kai jatkaa töitä. Kai ;)

Sekavia tunteita

Onpa taas vierähtänyt aika.. sen siitä saa kun menee hetken paremmin; ei tee mieli purkaa mieltään niin aktiivisesti.

Laitanpa tämän nyt tänne, vaikka sinänsä "salaisuus" onkin: tein raskaustestissä plussan viime viikolla, tällä hetkellä raskausviikkoja on 5+3 (päivää), ja laskettu aika 16.3.2010. Pakko myöntää että tunteet ovat hyvin ristiriitaiset :(

Koko kesä oltiin suunniteltu niin, että saadaan viettää aikaa kahdestaan, ja samalla myöskin sitten laatuaikaa pojan kanssa kolmistaan; pieni lomantynkä elokuussa. Nyt sitten Porin Sonisphere olis 1,5 viikon kuluttua, enpä ole odottanut Metallican näkemistä ja miehen kanssa teltan takana muhinointia kuin muutaman kuukauden. Voihan sitä toki olla selvinpäin ja yrittää nauttia seurasta ja kokemuksesta.. mutta. Kuka tosiaan jaksaa katsoa kännisiä ihmisiä leirintäalueella selvinpäin, ja mahdollisesti huonovointisena?! Argh :(

En tosiaan tarkoita etteikö laps olisi tervetullut ja näin ollen rakastettu, tuli vain plussa NIIN tyhmään aikaan ettei toista. Miehen kanssa vielä kesäkuun alussa päätettiin, että odotetaan seuraavat menkat, ja alan taas syömään pillereitä, pistetään lapsi #2 projekti tauolle. HAH! Murphyn laki tmv.

Mä jatkan myöhemmin vaikka kotona - heti kun aloitti jotain muuta, sihteeri hönkäilee kiiretyön kera niskaan.

Puspus.

Väsymystä

Ihan oma vika; mitäs lähdin ulos, kun seuraavana päivänä oli töitä? Nyt on ihan seis- olo. Aki on onneksi kotona pojan kanssa, soittelee lähes kerran tunnissa muka niitä näitä. Ja sitten itse ihmettelee että minkä takia mä kokoajan soittelen sille töihin :D Se on niin tärkeää jostain syystä saada toisen verbaalinen nyökkäys asioille ja sille, miten päivä on mennyt / menee.

Krapulaa ei ollut, onneksi. Ei kiinnostanut :D Myöhemmin illalla tanssilattia valloitettu toisen ihanan mammakaverin kanssa, hauskaa oli!!

Työt loppuu klo 22 - ja huomenna aamuvuoroon. Tuntuu ettei enää ole oikein mitään muuta kuin töitä - Alexin kanssakaan ei ehdi kunnolla seurustelemaan. Yritän ajatella asian nyt niin, että se, että äiskä tekee nyt su- vuoroja jne. varmistaa meille sen melkein 2vk yhteistä aikaa elokuussa. Tää olis niinku hyvä juttu ;) Tutkailin tossa jo viikkarin jne. sivuja, josko lähdettäis koko perhe vaikka Tukholmassa tai Tallinnassa käymään.

Nyt pitänee jatkaa töitä - heti kun tätä rupesin kirjoittamaan, rupes töitä tipahtelemaan, tyypillistä.

Parempi päivä... vihdoinkiin!

Pelkäsin vähän tätä päivää; pitkä työviikko takana, väsynyt, vähän alakuloinen jne. ja pelkäsin että poika vaistoaa mun epävarman olotilan ja hyödyntää siitä kaiken. Päinvastoin, aamupalat söi superkiltisti, puistoiltiin 2h samanikäisen pojan kanssa ja käytiin kaupassa ja kahvilla lounaalla. Ihana pieni mies <3

Tänään suunnitelmissa ulkoilua anopin ja seurueen kera. Ne on kyllä hulvattomia, itseäni aina kauhistuttaa niiden meininki :D Mä taidan olla henkiseltä iältäni paljon vanhempi, tai sit vaan suomeksi LUUSERI! Pinkkiä, minihameita, blingbling ja paljon ripsaria... ei oo oikein mun scene, mutta seura on loistavaa, ja ei oo kyllä koskaan tylsää..

Näin tää vähän menee, anopin kanssa ulkoillaan kun noita omia kavereita ei oikein ole.. Tuttuja kylläkin, muttei ystäviä.. Tai sitten ne, joiden kanssa haluaisi joskus viettää sitä vapaa-aikaansa, on samanlaisia velvoitteita kun itsellänikin, miksen juuri paljon ulkona loppupeleissä käy. Blääh - ehkä sitten joskus. Vanhempana olo on loistoa, mutta kyllä sitä pitää päästä aikuisten ihmisten (aviomies = nuori aikuinen :D) kanssa juttelemaan niitä näitä, joskus juoda muutama siideri. Eiks jee?

Nyt kun jätkä goisaa, mä meen nopeasti tekemään pojille illaksi makaroonilaatikon ja pakkaan kamat Denizin 1v. synttäreitä varten. Varmasti kiva iltapäiväkin tiedossa! :)

Syy tähän kaikkeen

Näin sitä vain tuli hurahdettua blogeilemaan, vaikka aiemmin ajattelin ettei tällaiseen tule koskaan olemaan aikaa, saatikka kiinnostusta. Toisin kävi.

Luin viime viikolla erään ystäväni (kiitos H! <3) blogia, ja koin että tänne voin kirjoittaa kaikkea mahdollista itsestään typerältä tuntuvaa, mun oma päiväkirjahan tämä on.

Nyt on tosiaan jonkinlainen muutosvaihe menossa; en tiedä oikein että podenko syyllisyyttä töihin lähtemisestä (= pojan hylkäys hoitoon), vaiko töiden paineista (=heitellään pitkin poikin ja uhka määräaikaisuuden loppumisesta vuodenvaihteessa) vaiko ihan perusmasennus, jolle etsin tekosyitä. Mieliala on suurimmaksi osaksi ok, pystyn käsittelemään asiat omassa päässäni ja Akin keskusteluseuran avustuksella, mutta sitäkään ei ole lähipäivinä näkynyt. Tuntuu vähän siltä että tässä painii juoksuhiekassa, kun mihinkään en saa ns. pistettä.

Iltapäivisin toimin pojan kanssa kuin zombie, ajoittain kyyneleet valuu ihan sen takia, koska mut valtaa totaalinen syyllisyys siitä, etten jotenkin osaa olla iloinen kutitteleva äiti, perushoidon kyllä takaan ja rakkauden.. mutta en osaa sitä pyytettömästi antaa. Tai sitten vaan rutistan liiaksi kun jätkä rimpuilee sylissä ja pyrkii lattialle leikkeihinsä. Urpo olo, jollain tavoin todella vaikea selittää, sitä tuntee olevansa sumussa, tekevänsä ja elävänsä robottimaisesti ja odottaen ohjeita ulkopuolisilta siitä, miten toimia (esim. työpaikka, mies..).

Olen suunnattoman innoissani Norjan matkasta elokuun alussa, päästään kahdestaan hotellihuoneilemaan, pussailemaan vaikka 2 tuntia ilman taustajodlausta/itkua. Nyt jo mulla on syyllinen olo tästä matkasta - ärsyttää että voi jo nyt olla niin iloinen siitä, että PYSTYN lähtemään ilman poikaa, ihan kuin haluaisin siitä eroon. Argh - onks tää äitinä olo aina tätä punnitsemista?

Mun pitää nyt noudattaa erästä ohjetta, minkä sain eilen. Kirjoitan muutaman hyvältä tuntuvan asian tulevaisuudesta paperille, ja keskitän huomioni niihin. Yritän olla niistä iloinen, ja etsin sen positiivisen puolen jokaisesta asiasta, enkä aina manaile sitä down sidea. Poika rakastaa mua, olin mä mitä mieltä tahansa.

Kiitos tästä :)