Miten ihmeessä voi ihminen olla kokoajan näin väsynyt, kaikkeen? Aki on ihan loistoäijä, mä en vaan jostain syystä ole kiinnostunut koko hepusta tällä hetkellä. Yks pieni moka, joka sai mut tuntemaan itseni typeräksi ja "kynnysmatoksi", kuten joku fiksumpi sanoi, sai mut nyt sitten funtsimaan omaa itseäni suhteessa. Tää tietty aiheutti sitten sen, että etäännyn :(
Mä yritän järkeillä että tää vaihe menee ohi, tällainen hetki tulee jokaiselle, kun funtsii että missä mennään jne. Muutenhan meillä menee tosi hyvin - tullaan aina hyvin toimeen, nauretaan ja pussataan paljon - mut mitä se vaatis että ruinauksen sijaan nostais pakarat keittiön pöydälle ja riuhtaisis ne pikkuhousut veke ja tekis mitä ISON miehen tulee tehdä... no ei, ei mun tarttis sanoa kun yks sana, ja näin tapahtuisi, mutta... niin, mutta mitä. Kun tietäis.
Voiko olla kyllästynyt itseensä? Omasta mielestään ruma? Saamaton? Tyhmät jutut, olemattomat ystävät? Minuu ressaa toi työjuttu nyt niin paljon, etten oikein tiedä mitä tehdä - vie kaiken ajatuskapasiteetin töissäkin. Yritän tehdä extrakovasti töitäkin, jos vaikka joku sattuis tarkkailemaan päätöksentekohetkellä, että "kukas tää Elina on, katsotaanpa laskutuksesta että mites likka kirjottelee...". Perseennuolentaa sanon minä - ja tottakai otan paineita. Väsyn ja fyysisesti rasitun kun teen tuplasti normiverran duunia.
Kai mun vaan pitää olla täydellinen. Helppo juttu, heti huomenna!
torstai 12. marraskuuta 2009
keskiviikko 4. marraskuuta 2009
Fear and loathing in... Riipilä.
Kai sitä on jossain epätasapainossa, kun kerran tulee noinkin pienestä asiasta paniikkikohtaus!
Hevonen, omaan normaaliin tapaansa, otti ja lähti suht nopeasti laukkaan kulmasta. En ollut tähän vielä valmis, joten samantien iski flashbackit vuoteen 2003 jolloin ambulanssi kiidätti tajuttomana Töölön sairaalaan samaisen tilanteen jälkitilasta. Ei siinä mitään, riuhtaisin ohjista, hevonen säikähti mun reaktiota ja otti ja lähti. Rauhoittui onneksi nopeasti, minä taas en. Kerroin opettajalle että mä tuun alas, ja pillahdin, aikuinen nainen, hysteeeriseen itkuun enkä saanut happea. 10 min seisoskelin hevosen vieressä, en voinut puhua itkultani mitään, rapsuttelin vaan hevosta ja pyytelin siltä anteeksi että säikytin sen. Opettaja onneksi tuli lohduttamaan, että älä huoli, Manin tullessa talliin pari vuotta sitten, sekin pelkäsi kaikkea mahdollista, että sille jos jollekulle, kantsii kertoa että pelkää, se ymmärtää. Tää lohdutti yllättävän paljon; pystyin siirtämään itsesäälin hevoseen. Onneksi sain koottua itseni ja kävelin vielä viimeiset 10min pitkillä ohjilla pitkin kenttää muiden kanssa - ensi viikolla taitaa jännittää vielä enemmän kuin normaalisti. Mulla on aina vatsa ihan löysällä ja kädet tärisee jo pelkästään tallille lähtemisen ajatuksesta... Pelkuri.
Kotimatkalla soitin kaverille, jolle ko. kohtaukset on tuttuja, halusin vain puhua jonkun kanssa joka ymmärtää. Kiitos <3 Mies heitti heti fiksuja Dr.Phil- kommenttejaan kehiin, tottakai yrittäen auttaa.. mutta "seuraavan kerran kun sulla tulee paniikkikohtaus, niin yritä ajatella vaikka hiekkarantaa, palmuja, turkoosia vettä ja ja ja"... Jos ei ole moista kohtausta kokenut, ei voi tietää sitä, ettei siinä ihan noin vaan pystytä vaihtamaan ajatusten fokusta; siinä ei pysty ajattelemaan mitään. Silloin pelätään. Nooh... mä tosiaan odotan jonkin ylemmän voiman tuovan mulle tsempityksiä ensi tiistaille.
Asiasta kukkaruukkuun... Anoppi laittoi eilen viestin: "Heippa Elmu, haluaisitkos lähteä lauantaina Taltsuun 10.30-20.30, mimmijengi?". Öö en? Ainakaan sun kanssas? En vastannut mitään. Blääh. Äidinkin kanssa juttelin tänään - sanoin ettei mikään ole vialla enkä ollut vihainen. Mä en jostain syystä uskalla sanoa sille suoraan, pelkään että se luuhistuu koska jollain tasolla oon sen tukipilari. Argh. Liikaa vastuuta.
Hevonen, omaan normaaliin tapaansa, otti ja lähti suht nopeasti laukkaan kulmasta. En ollut tähän vielä valmis, joten samantien iski flashbackit vuoteen 2003 jolloin ambulanssi kiidätti tajuttomana Töölön sairaalaan samaisen tilanteen jälkitilasta. Ei siinä mitään, riuhtaisin ohjista, hevonen säikähti mun reaktiota ja otti ja lähti. Rauhoittui onneksi nopeasti, minä taas en. Kerroin opettajalle että mä tuun alas, ja pillahdin, aikuinen nainen, hysteeeriseen itkuun enkä saanut happea. 10 min seisoskelin hevosen vieressä, en voinut puhua itkultani mitään, rapsuttelin vaan hevosta ja pyytelin siltä anteeksi että säikytin sen. Opettaja onneksi tuli lohduttamaan, että älä huoli, Manin tullessa talliin pari vuotta sitten, sekin pelkäsi kaikkea mahdollista, että sille jos jollekulle, kantsii kertoa että pelkää, se ymmärtää. Tää lohdutti yllättävän paljon; pystyin siirtämään itsesäälin hevoseen. Onneksi sain koottua itseni ja kävelin vielä viimeiset 10min pitkillä ohjilla pitkin kenttää muiden kanssa - ensi viikolla taitaa jännittää vielä enemmän kuin normaalisti. Mulla on aina vatsa ihan löysällä ja kädet tärisee jo pelkästään tallille lähtemisen ajatuksesta... Pelkuri.
Kotimatkalla soitin kaverille, jolle ko. kohtaukset on tuttuja, halusin vain puhua jonkun kanssa joka ymmärtää. Kiitos <3 Mies heitti heti fiksuja Dr.Phil- kommenttejaan kehiin, tottakai yrittäen auttaa.. mutta "seuraavan kerran kun sulla tulee paniikkikohtaus, niin yritä ajatella vaikka hiekkarantaa, palmuja, turkoosia vettä ja ja ja"... Jos ei ole moista kohtausta kokenut, ei voi tietää sitä, ettei siinä ihan noin vaan pystytä vaihtamaan ajatusten fokusta; siinä ei pysty ajattelemaan mitään. Silloin pelätään. Nooh... mä tosiaan odotan jonkin ylemmän voiman tuovan mulle tsempityksiä ensi tiistaille.
Asiasta kukkaruukkuun... Anoppi laittoi eilen viestin: "Heippa Elmu, haluaisitkos lähteä lauantaina Taltsuun 10.30-20.30, mimmijengi?". Öö en? Ainakaan sun kanssas? En vastannut mitään. Blääh. Äidinkin kanssa juttelin tänään - sanoin ettei mikään ole vialla enkä ollut vihainen. Mä en jostain syystä uskalla sanoa sille suoraan, pelkään että se luuhistuu koska jollain tasolla oon sen tukipilari. Argh. Liikaa vastuuta.
tiistai 3. marraskuuta 2009
Äidit on perseestä
Juu, kuten varmasti jossain vaiheessa myös minäkin. Nyt vaan sapettaa keskenkasvuisten keski-ikäisten kurppien itsesääli ja egon pönkitys, valehtelu, priorisoinnin puuttuminen ja vastuuttomuus.
Lauantaina piti anopin infota, jos pystyy ottamaan pojan. Vielä torstaina ainoana suunnitelmana oli Ski Expo, päiväsaikaan. Lupasi soitella tämän jälkeen, jos ei mene liian myöhäiseksi, ja ottaisi "mumin pikku kullan" todella mielellään. Lauantaina ei vastannut puhelimeen. Vasta klo 15 suostui vastaamaan miehelle, ilmoitti että oli vasta herännyt ja että kohtapuoliin lähdössä Messariin ja että menee varmaan siellä siihen 19 asti, mutta soittelee kuitenkin, jos poika olisi vielä tulossa. Niinpä justiinsa... päivällä olin puhunut Facebookissa anopin kaverin kanssa, joka kertoi että anoppi on varmaan päikkäreillä, jotta jaksaa hänen kanssaan SOVITUSTI illalla rellestää. Paska tsägä, kiinni jäit! Nyt se on boikotissa, ei kiinnosta.
Oma äiti taas on mitä on, kun vaan tietäis että mitä. Piiloalkkis? Masentunut? Kokeeko väkivaltaa? Onko muuten vain jälkeenjäänyt (tai vihannes, kun mies asian ilmaisee)? Saattaa mennä viikko ettei kuulu mitään, yleensä se olen minä joka äidille soitan ja kysyn mitä kuuluu. Ennen oli niin, että äiti soitti lähes päivittäin, niitä näitä, ei mitään ihmeellistä. Nyt uusi mies (3kk) vie kaiken ajan, puhelimessa on usein todella outo, kikattelee huppelimaisesti, saattaa lyödä omien sanojensa mukaan luurin korvaan "vitsillä" ja kuulemma "pilailee vain mun kustannuksella". TÄH? Ei ihan normaalia. Enokin ihmettelee äidin outoutta, ja sanoi että 20v taksikuskin kokemuksella haistaa promillet puhelimen kautta, ja tämäkin sunnuntaina aamupäivällä :( Äiti ei ole poikaa nähnyt kuin viimeksi puistossa elokuun lopussa nopeasti, sitä ennen kesäkuun alussa pojan 1v. synttäreillä. Äitihän asuu niin kaukana, 2km päässä. Sinne ei voi koskaan mennä, koska "J ja minä tehdään tätä ja tätä tai ollaan täällä ja halutaan olla kahdestaan" jne. Kahvikutsuihin vastaa aina että "halutaan olla kahdestaan kerrankin, kun saadaan viettää vain X tuntia yhdessä päivittäin". Tämä X- määrä tunteja on yleenäs 2 x enemmän kuin normaalilla avioparilla, kuten meillä kun mies tekee iltavuoroja.
Ehkä mä oon vaan itsekäs kun haluan nää eukot osaksi pojan elämää. Mulla ei niin väliä, veetuttaa vaan jätkän puolesta se, että ainut ketä isovanhempien puolelta on pojasta kiinnostunut, on miehen isä ja avovaimo. Onneksi ovat mitä siisteimmät ihmiset ja palvovat jätkää, en tiedä parempia isovanhempia :) Tosin anoppi ottaa nokkiinsa aina kun kuulee, että sanotaan appiukon avokkia "famuksi". No, enemmän se on famu kun itse rva.Mumi.
Nyt en todellakaan tarkoita sitä, että poika pitäis saada hoitoon. Blääh - mä osaan hoitaa omaa lastani miehen kanssa, menot voidaan sopia keskenämme. Onneksi jätkä on vielä sen verran pieni, ettei osaa odottaa mitään. Tulevaisuudessa ei varmaan kannata paljoa puhua mistään tulevasta tapahtumasta, ettei toinen pettyisi kokoajan. Säälittää vain ihmisten itsekkyys ja paha mieli pojan puolesta. Sitten kyläilemään tullessa ollaan niin mielinkielin ja pusutellaan poikaa, joka on ihan äimänkäkenä että "kuka toi on?". Niinpä..
Puuh, pakko oli purkaa, vaikka kukaan ei kuuntelis. Tänään ratsastamaan, ehkä se vähän helpottaa olotilaa. Lauantaina tyttöbändi-ilta, jota odotan kovasti, tosi kivaa seuraa tiedossa :))
Lauantaina piti anopin infota, jos pystyy ottamaan pojan. Vielä torstaina ainoana suunnitelmana oli Ski Expo, päiväsaikaan. Lupasi soitella tämän jälkeen, jos ei mene liian myöhäiseksi, ja ottaisi "mumin pikku kullan" todella mielellään. Lauantaina ei vastannut puhelimeen. Vasta klo 15 suostui vastaamaan miehelle, ilmoitti että oli vasta herännyt ja että kohtapuoliin lähdössä Messariin ja että menee varmaan siellä siihen 19 asti, mutta soittelee kuitenkin, jos poika olisi vielä tulossa. Niinpä justiinsa... päivällä olin puhunut Facebookissa anopin kaverin kanssa, joka kertoi että anoppi on varmaan päikkäreillä, jotta jaksaa hänen kanssaan SOVITUSTI illalla rellestää. Paska tsägä, kiinni jäit! Nyt se on boikotissa, ei kiinnosta.
Oma äiti taas on mitä on, kun vaan tietäis että mitä. Piiloalkkis? Masentunut? Kokeeko väkivaltaa? Onko muuten vain jälkeenjäänyt (tai vihannes, kun mies asian ilmaisee)? Saattaa mennä viikko ettei kuulu mitään, yleensä se olen minä joka äidille soitan ja kysyn mitä kuuluu. Ennen oli niin, että äiti soitti lähes päivittäin, niitä näitä, ei mitään ihmeellistä. Nyt uusi mies (3kk) vie kaiken ajan, puhelimessa on usein todella outo, kikattelee huppelimaisesti, saattaa lyödä omien sanojensa mukaan luurin korvaan "vitsillä" ja kuulemma "pilailee vain mun kustannuksella". TÄH? Ei ihan normaalia. Enokin ihmettelee äidin outoutta, ja sanoi että 20v taksikuskin kokemuksella haistaa promillet puhelimen kautta, ja tämäkin sunnuntaina aamupäivällä :( Äiti ei ole poikaa nähnyt kuin viimeksi puistossa elokuun lopussa nopeasti, sitä ennen kesäkuun alussa pojan 1v. synttäreillä. Äitihän asuu niin kaukana, 2km päässä. Sinne ei voi koskaan mennä, koska "J ja minä tehdään tätä ja tätä tai ollaan täällä ja halutaan olla kahdestaan" jne. Kahvikutsuihin vastaa aina että "halutaan olla kahdestaan kerrankin, kun saadaan viettää vain X tuntia yhdessä päivittäin". Tämä X- määrä tunteja on yleenäs 2 x enemmän kuin normaalilla avioparilla, kuten meillä kun mies tekee iltavuoroja.
Ehkä mä oon vaan itsekäs kun haluan nää eukot osaksi pojan elämää. Mulla ei niin väliä, veetuttaa vaan jätkän puolesta se, että ainut ketä isovanhempien puolelta on pojasta kiinnostunut, on miehen isä ja avovaimo. Onneksi ovat mitä siisteimmät ihmiset ja palvovat jätkää, en tiedä parempia isovanhempia :) Tosin anoppi ottaa nokkiinsa aina kun kuulee, että sanotaan appiukon avokkia "famuksi". No, enemmän se on famu kun itse rva.Mumi.
Nyt en todellakaan tarkoita sitä, että poika pitäis saada hoitoon. Blääh - mä osaan hoitaa omaa lastani miehen kanssa, menot voidaan sopia keskenämme. Onneksi jätkä on vielä sen verran pieni, ettei osaa odottaa mitään. Tulevaisuudessa ei varmaan kannata paljoa puhua mistään tulevasta tapahtumasta, ettei toinen pettyisi kokoajan. Säälittää vain ihmisten itsekkyys ja paha mieli pojan puolesta. Sitten kyläilemään tullessa ollaan niin mielinkielin ja pusutellaan poikaa, joka on ihan äimänkäkenä että "kuka toi on?". Niinpä..
Puuh, pakko oli purkaa, vaikka kukaan ei kuuntelis. Tänään ratsastamaan, ehkä se vähän helpottaa olotilaa. Lauantaina tyttöbändi-ilta, jota odotan kovasti, tosi kivaa seuraa tiedossa :))
maanantai 20. heinäkuuta 2009
Goodbye...my nothing.
Eli kesken meni.
Argh.
Mä tiesin sen! Mulla oli jo heti plussauksen jälkeen sellainen fiilis, ettei siitä tulisi mitään. Kai se on joku outo vaisto jossain prehistoriallisella tasolla, joka tällaiset asiat vaistoaa? Olo on todella kurja, joskin hölmöllä tavalla myöskin helpottunut, että keskenmeno tapahtui nyt, eikä esim. 3 viikon kuluttua. Sydänääniä en onneksi ehtinyt kuulla, kun ei se vielä edes olisi lyönytkään, se olisi ollut raskasta :(
Tästä noustaan vielä, ihan varmasti.
Viikonloppuna on Sonisphere - odotan innolla Akin kanssa viettämääni aikaa <3 Mä tahdon vaan olla kokoajan lähellä mun ihania miehiä; halata ihan vain sen takia, koska ovat siinä. Urpoa.
Mä haisen. Suihku kutsuu...
Argh.
Mä tiesin sen! Mulla oli jo heti plussauksen jälkeen sellainen fiilis, ettei siitä tulisi mitään. Kai se on joku outo vaisto jossain prehistoriallisella tasolla, joka tällaiset asiat vaistoaa? Olo on todella kurja, joskin hölmöllä tavalla myöskin helpottunut, että keskenmeno tapahtui nyt, eikä esim. 3 viikon kuluttua. Sydänääniä en onneksi ehtinyt kuulla, kun ei se vielä edes olisi lyönytkään, se olisi ollut raskasta :(
Tästä noustaan vielä, ihan varmasti.
Viikonloppuna on Sonisphere - odotan innolla Akin kanssa viettämääni aikaa <3 Mä tahdon vaan olla kokoajan lähellä mun ihania miehiä; halata ihan vain sen takia, koska ovat siinä. Urpoa.
Mä haisen. Suihku kutsuu...
lauantai 18. heinäkuuta 2009
Just the 2 of us...
Pojan kanssa on ollut valloittava päivä <3
6.30 asti ollaan kahdestaan riehuttu pitkin ja poikin, heti aamupalan jälkeen pihalle, sieltä Itikseen tapaamaan Petraa. Lounastettiin ja sitten poika nukahtikin. Kokonaisten 45min päikkäreiden jälkeen heräsi äreänä kuin ampiainen, joka jatkui reilusti päälle tunnin. Söi, sai virtaa ja loppupäivä vietettiin Reetan ja Kallen kanssa puistoillen. Iltakin sujui hyvin ja Alex oli jostain kumman syystä hirmu hyvän tuulinen. Poju on tullut tänään monesti ihan vaan halimaan, meinaa tulla itku joka ikinen kerta. Ne märät kielipusut (eli kieli ulkona pussaa) on maailman parhaita!
Oma olo on mielettömän normaali. Argh, olis edes kauheat kivut ja hirmuinen itkuisuus, mutta ei. En tiedä olenko turta, vai vaan tunteeton paska. Nyt just ei ole oikein mitään ideaa siitä, mitä mun päässä liikkuu, jos jotain liikkuu edes. Ikävä mökkeilevää miestä, sänky tuntui kauhean tyhjältä eilen illalla. Haluisin että olis tässä ja antais sellasen platonisen "rakastan meitä"- halin. Onneks mä saan sen huomenna...
Verta tulee vieläkin... Kuulin tosiaan Reetalta, joka on lääkäri, että alkio voi ihan hyvin selvitä, joten jäädään keskiviikkoa odottelemaan. Kaveri tossa kertoi että maanantaina pitäis jo penätä, josko saisin soitettua tiistaina johonkin mistä saisin vastauksen nopeammin. Mä oon niin korrekti kyllä, että jään vaan odottelemaan.
Mun on pakko ruveta pitämään itsestäni parempaa huolta. Jos ei Aki pysty poikaa katsomaan kun käyn uimassa tai kirjastossa, niin mä etsin vaikka MLL:n kautta jonkun katsomaan poikaa iltaisin tunnin tai kaksi. Pakko saada pää kondikseen yhtä lailla kuin kroppa. Ja ton tupakanpolton pitää loppua perkele, säälittävää tällainen addiktio joka tuhoaa soluja joka henkäisyllä ja lyhentää elinikää. Haluanko mä nähdä lapsenlapseni? Kyllä! Projekti siis alkuun, pikkuhiljaa, mutta alkuun.
Nyt suihkuun ja petiin.
6.30 asti ollaan kahdestaan riehuttu pitkin ja poikin, heti aamupalan jälkeen pihalle, sieltä Itikseen tapaamaan Petraa. Lounastettiin ja sitten poika nukahtikin. Kokonaisten 45min päikkäreiden jälkeen heräsi äreänä kuin ampiainen, joka jatkui reilusti päälle tunnin. Söi, sai virtaa ja loppupäivä vietettiin Reetan ja Kallen kanssa puistoillen. Iltakin sujui hyvin ja Alex oli jostain kumman syystä hirmu hyvän tuulinen. Poju on tullut tänään monesti ihan vaan halimaan, meinaa tulla itku joka ikinen kerta. Ne märät kielipusut (eli kieli ulkona pussaa) on maailman parhaita!
Oma olo on mielettömän normaali. Argh, olis edes kauheat kivut ja hirmuinen itkuisuus, mutta ei. En tiedä olenko turta, vai vaan tunteeton paska. Nyt just ei ole oikein mitään ideaa siitä, mitä mun päässä liikkuu, jos jotain liikkuu edes. Ikävä mökkeilevää miestä, sänky tuntui kauhean tyhjältä eilen illalla. Haluisin että olis tässä ja antais sellasen platonisen "rakastan meitä"- halin. Onneks mä saan sen huomenna...
Verta tulee vieläkin... Kuulin tosiaan Reetalta, joka on lääkäri, että alkio voi ihan hyvin selvitä, joten jäädään keskiviikkoa odottelemaan. Kaveri tossa kertoi että maanantaina pitäis jo penätä, josko saisin soitettua tiistaina johonkin mistä saisin vastauksen nopeammin. Mä oon niin korrekti kyllä, että jään vaan odottelemaan.
Mun on pakko ruveta pitämään itsestäni parempaa huolta. Jos ei Aki pysty poikaa katsomaan kun käyn uimassa tai kirjastossa, niin mä etsin vaikka MLL:n kautta jonkun katsomaan poikaa iltaisin tunnin tai kaksi. Pakko saada pää kondikseen yhtä lailla kuin kroppa. Ja ton tupakanpolton pitää loppua perkele, säälittävää tällainen addiktio joka tuhoaa soluja joka henkäisyllä ja lyhentää elinikää. Haluanko mä nähdä lapsenlapseni? Kyllä! Projekti siis alkuun, pikkuhiljaa, mutta alkuun.
Nyt suihkuun ja petiin.
perjantai 17. heinäkuuta 2009
Blood & tears
Juuuh... lorahti sitten tänään töissä vähän enemmän pönttöön kuin mitä oli tarkoitus. Verta tuli suht kompaktina kasana, vaikkei muuten vuotanut. Odottelin tunnin ja kävin uudestaan, sama juttu. Soitin neuvolan hoitajalle, joka kehoitti tarkkailemaan tilannetta, tai soittamaan Kätilöopiston päivystykseen varmuuden vuoksi. No tuumasta toimeen, istuin siellä käytävällä jo tunnin kuluttua. Perseeseen ammuttu nuori naislääkäri tutki sisälmykset ja katsoi ultralla; ei nähnyt mitään poikkeavaa. Ei kuulemma tässä vaiheessa, rv 5+4, vielä näkisikään vaikka siellä olisikin alkio. Joten +/-.
Otettiin nyt sitten HCG- verikoe, eli testataan raskaushormoonin taso. Uusintakoe sitten maanantaiaamuna, ja soittavat keskiviikkona (VASTA!!) että mikä on tuomio, onko taso laskenut vaiko noussut.
Mä tiedän että tää meni kesken :( Mulla tulee enemmän verta kuin menkoissa. Joka kerran kun käyn vessassa niin plumpsahtelee :( Nyt vituttaa suunnattomasti, että olin edes vähänkin kettuuntunut tästä raskautumisen ajankohdasta; toivoinko mä nyt sitten tätä vai?! En todellakaan, argh. Aki lähti sinne mökille, patistin sen menemään. Jos se olis ollut tässä mun kanssa kokoajan kyselemässä vointia ja fiiliksiä, olisin luultavasti syyllistynyt jossain vaiheessa viikonloppua henkirikokseen, kohdetta en kerro. Joten olkoot siellä, saapi selvitellä omia ajatuksiaankin ihan rauhassa - tosin pitelee varpaita ristissä eikä usko ennen keskiviikkoa tätä tuomiota. Mulla vaan on fiilis, ankea fiilis.
Lohturuokana pizza ja coca colaa. Ei kai tässä voi muuta kuin odottaa, ja keksiä itselleen tekemistä, jotta ajatukset eivät pyörisi otsan ympärillä ja pää räjähdä.
Vitun hyvää viikonloppua tosiaan..
Otettiin nyt sitten HCG- verikoe, eli testataan raskaushormoonin taso. Uusintakoe sitten maanantaiaamuna, ja soittavat keskiviikkona (VASTA!!) että mikä on tuomio, onko taso laskenut vaiko noussut.
Mä tiedän että tää meni kesken :( Mulla tulee enemmän verta kuin menkoissa. Joka kerran kun käyn vessassa niin plumpsahtelee :( Nyt vituttaa suunnattomasti, että olin edes vähänkin kettuuntunut tästä raskautumisen ajankohdasta; toivoinko mä nyt sitten tätä vai?! En todellakaan, argh. Aki lähti sinne mökille, patistin sen menemään. Jos se olis ollut tässä mun kanssa kokoajan kyselemässä vointia ja fiiliksiä, olisin luultavasti syyllistynyt jossain vaiheessa viikonloppua henkirikokseen, kohdetta en kerro. Joten olkoot siellä, saapi selvitellä omia ajatuksiaankin ihan rauhassa - tosin pitelee varpaita ristissä eikä usko ennen keskiviikkoa tätä tuomiota. Mulla vaan on fiilis, ankea fiilis.
Lohturuokana pizza ja coca colaa. Ei kai tässä voi muuta kuin odottaa, ja keksiä itselleen tekemistä, jotta ajatukset eivät pyörisi otsan ympärillä ja pää räjähdä.
Vitun hyvää viikonloppua tosiaan..
Pimpelipom
Se olis sitten viikonlopun kynnys! En ehtinyt (viitsinyt) eilen kirjoitella enää iltasella, elämä on tosiaan iltaisin yhtä hullunmyllyä.. Pikkuäijä petiin klo 19.30-20, sitten iltasapuska tulille, ruokailu, ja sitten sitä jaksaa enää just ja just katsoa jotain klo 21 jaksoa töllöstä, suihkutella ja kymmenen pintaan sitä on jo ihan rättipoikkiväsy. Nyt varsinkin, kun "alokas" pistää väsyttämään.
Aki lähtee tänään Tuomaksen kanssa mökille koko viikonlopuksi remonttihommiin (lue: kaljaa ja makkaraa, ehkä 1 naula näön vuoksi). Toivotaan että mökillä menee kaikki hyvin, kyllä se mies on paussinsa ansainnutkin :) Minä ja jätkänpätkä ollaan sit ihan kahdestaan, ja tuntuu että kaikilla muilla tutuilla on kauheasti ohjelmaa, enkä millään tiedä mitä sitä tekis. Alex kun ei suostu oikein sisätiloissa olemaan kovinkaan montaa minuuttia, ellei ruokailla tai vaihdeta vaippaa; leikit käy tylsäksi alta minuutin ja kantaa mulle kenkiään "uus uus" (ulos ulos). Tuskasen kuumalla tuntuu rikolliselta olla sisällä; yritä siinä selittää 1-veelle että "ei kulta voida mennä ulos vaikka siellä on ihana aurinkoinen sää, koska siellä on LIIAN kuuma ja saat vielä auringonpistoksen". Äsken tuli tekstiviestillä kutsu Suomenlinnaan minipiknikille toisen samanikäisen pojan ja äitinsä kanssa, kuulostaa vallan mahtavalta idealta!
Eilen lakanoiden heiluttelun seurauksena alkoi pientä vuotoa, mutta se on ihan normaalia tässä vaiheessa... Silti aina huolettaa :( Nytkin alaselkä ja alavatsa kramppaa ihan pirusti, ei onneksi kipeästi. Kiva täällä töissä istua, kun tekis mieli maata sikiöasennossa. Onneksi huono olo ei ole vielä saavuttanut, eikä mitään "ahmimis"oireita ole tullut sen huonon olon poissapitämiseksi. Kuuma ilma muutenkin turvottaa, lisänä pallokala- olotila. Käy kyllä kateeksi noita oikeasti viimeisillään olevia o_O.
Mä tossa viime viikolla itkahdin puhelimessa, kun äidin kanssa puhuin. Sain jonkun ihmeen paniikkikohtauksen sen uutisista :( Äitihän on seurustellut mun mielestä todella urpon miehen kanssa. Joo joo, en ole itse koskaan tavannut, mutta kukaan, kuka liikkuu aseen kanssa ja juo itsensä niin pahaan kondikseen että lukitsee itsensä partsille ja uhkaa tappaa itsensä tai kenet tahansa joka yrittää estää, ei ole terve. No, nyt kuitenkin "kaikki on taas hyvin ja ihanasti". Äiti kertoi puhelimitse yhtäkkiä että ovat ostamassa yhteistä taloa. Jee! NOT! Tampereelta kaiken lisäksi. Kiinnostaa kuin kilo paskaa tutustua tähän mieheen, mua oikeasti pelottaa äidin puolesta, ja äiti on sitä mieltä, etten halua hänen olevan onnellinen. Eiköhän tuo joskus tajua, toivotaan näin.
Nyt pitänee kai jatkaa töitä. Kai ;)
Aki lähtee tänään Tuomaksen kanssa mökille koko viikonlopuksi remonttihommiin (lue: kaljaa ja makkaraa, ehkä 1 naula näön vuoksi). Toivotaan että mökillä menee kaikki hyvin, kyllä se mies on paussinsa ansainnutkin :) Minä ja jätkänpätkä ollaan sit ihan kahdestaan, ja tuntuu että kaikilla muilla tutuilla on kauheasti ohjelmaa, enkä millään tiedä mitä sitä tekis. Alex kun ei suostu oikein sisätiloissa olemaan kovinkaan montaa minuuttia, ellei ruokailla tai vaihdeta vaippaa; leikit käy tylsäksi alta minuutin ja kantaa mulle kenkiään "uus uus" (ulos ulos). Tuskasen kuumalla tuntuu rikolliselta olla sisällä; yritä siinä selittää 1-veelle että "ei kulta voida mennä ulos vaikka siellä on ihana aurinkoinen sää, koska siellä on LIIAN kuuma ja saat vielä auringonpistoksen". Äsken tuli tekstiviestillä kutsu Suomenlinnaan minipiknikille toisen samanikäisen pojan ja äitinsä kanssa, kuulostaa vallan mahtavalta idealta!
Eilen lakanoiden heiluttelun seurauksena alkoi pientä vuotoa, mutta se on ihan normaalia tässä vaiheessa... Silti aina huolettaa :( Nytkin alaselkä ja alavatsa kramppaa ihan pirusti, ei onneksi kipeästi. Kiva täällä töissä istua, kun tekis mieli maata sikiöasennossa. Onneksi huono olo ei ole vielä saavuttanut, eikä mitään "ahmimis"oireita ole tullut sen huonon olon poissapitämiseksi. Kuuma ilma muutenkin turvottaa, lisänä pallokala- olotila. Käy kyllä kateeksi noita oikeasti viimeisillään olevia o_O.
Mä tossa viime viikolla itkahdin puhelimessa, kun äidin kanssa puhuin. Sain jonkun ihmeen paniikkikohtauksen sen uutisista :( Äitihän on seurustellut mun mielestä todella urpon miehen kanssa. Joo joo, en ole itse koskaan tavannut, mutta kukaan, kuka liikkuu aseen kanssa ja juo itsensä niin pahaan kondikseen että lukitsee itsensä partsille ja uhkaa tappaa itsensä tai kenet tahansa joka yrittää estää, ei ole terve. No, nyt kuitenkin "kaikki on taas hyvin ja ihanasti". Äiti kertoi puhelimitse yhtäkkiä että ovat ostamassa yhteistä taloa. Jee! NOT! Tampereelta kaiken lisäksi. Kiinnostaa kuin kilo paskaa tutustua tähän mieheen, mua oikeasti pelottaa äidin puolesta, ja äiti on sitä mieltä, etten halua hänen olevan onnellinen. Eiköhän tuo joskus tajua, toivotaan näin.
Nyt pitänee kai jatkaa töitä. Kai ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
